SVN=UKK?

MUUTAMA minuutti sitten varmistui lopullisesti, että Sauli Väinämö Niinistö on Suomen historian 12. Tasavallan presidentti. Tunnelmat henkilökohtaisella tasolla ovat myös sangen iloiset, sillä olen odottanut tätä päivää 21.9.1999 alkaen: tuolloin seuraava presidenttimme ilmoitti kieltäytyvänsä ehdokkuudesta v. 2000 presidentinvaaleissa lanseeraten samalla käsitteen ”puolivallaton leskimies”.

TUOSTA kuulakkaasta syyspäivästä on nyt kulunut hyvän matkaa toista vuosikymmentä. Noiden vuosien aikana allekirjoittanut on jaksanut innostua sekä Urho Kekkosesta että nyt tänään valitusta tulevasta presidentistämme Sauli Niinistöstä siinä määrin, että jotkut ovat valmiita näkemään kyseisten herrojen sympatiseeraamisen meikäläisen suoranaiseksi elämäntehtäväksi. Otan nämä eri yhteyksissä esitetyt kannanotot tänään kunniana, vaikka ajan muoti-ilmaus olisi tietysti pahoittaa niistä mielensä. Minun kannatukseni lisäksi näitä kahta herrasmiestä yhdistää kuitenkin sangen moni paljon tärkeämpikin asia. Tässäpä listaa:

URHO KEKKONEN sen enempää kuin Sauli Niinistökään eivät saaneet kovinkaan lentävää lähtöä opintielle. Ensiksi mainittu jäi kertaalleen jopa luokalleen – tai ainakin sai ehdot – venäjän kielestä ja jälkimmäisellä ei aina ollut edes kirjoja mukanaan. Siitä huolimatta molemmista kouliutui myöhemmin varatuomareita, kuten niin monesta muustakin presidentistämme.

VAIKKA sekä Kekkosen että Niinistön poliittinen ura sai Suomessa korkeimman mahdollisen huipennuksensa heidän tuntuaan vuorollaan valituksi Tasavallan presidentiksi, lähtö valtakunnan politiikan tasolla ei ollut mitenkään poikkeuksellisen lupaava: Kekkonen pääsi eduskuntaan 1936 toisella ja Niinistö 1987 käsittääkseni vasta kolmannella yrittämällä. Urhon urakehitys tästä eteenpäin oli Saulia nopeampaa, sillä hänet nimitettiin käytännössä saman tien Kyösti Kallion (ml.) IV hallituksen oikeusministeriksi. Niinistö joutui odottamaan vuoroaan pitempään, sillä hänestä tuli Paavo Lipposen (sd.) I hallituksen oikeusministeri vasta kahdeksan vuotta kansanedustajauran käynnistymisen jälkeen v. 1995.

LAIN TULKKEINA nämä molemmat herrat ovat myös nousseet ns. suuren yleisön tietoisuuteen. Kekkonen tunnettiin laajoissa kansalaispiireissä toki aikaisemminkin, mutta lopullisesti hän löi itsensä läpi hoitaessaan oikeusministerinä, kuten itse sanon ”Paasikiven työrukkasena”, sotasyyllisyyskysymystä v. 1945 – 1946. Niinistö puolestaan oli perustuslakivaliokunnan silloisena puheenjohtajana keskeisesti vaikuttamassa siihen, että Kauko Juhantalo tuomittiin valtakunnanoikeudessa 1990-luvun alkupuolella.

NIIN Urho Kekkosen kuin Sauli Niinistönkin kohdalle ennätti ennen Tasavallan presidenttiyttä osua myös poliittisia alamäkiä. Vuosina 1953 – 1954 näytti hetken siltä, että Kekkosen kuningastie katkeaa, kun hän erinäisistä syistä johtuen väliaikaisesti menetti paikkansa maamme pääministerinä. Sauli Niinistö näytti luopuvan politiikasta kokonaan v. 2003 eduskuntavaalien jälkeen, kun hän suuntasi Euroopan Investointipankin varapääjohtajaksi Luxemburgiin. Jonkun sortin arvonalennusta – virallisesta hierarkiasta huolimatta – Niinistölle merkitsi myös se, ettei hän v. 2007 eduskuntavaalien äänikuninkaana saanut paikkaa Matti Vanhasen (kesk.) II hallituksen ministeriaitiossa, vaan joutui tyytymään Eduskunnan puhemiehen sinänsä arvostettuun pestiin, jota Urho Kekkonen oli muuten hoitanut jo vuosina 1948 – 1950. Kekkosta ja Niinistöä poliitikkoina yhdistävä tekijä on myös se, että ennen presidentiksi tuloaan kummallakin on takanaan yhdet tappiolliset vaalit tasavallan päämiehen titteliä tavoiteltaessa: J. K. Paasikivi syötti karvaan kalkin Kekkoselle 1950 ja Tarja Halonen Niinistölle 2006.

TULEVAT kuusi vuotta näyttävät, loppuvatko herrojen Kekkonen ja Niinistö yhtäläisyydet tähän. Jos tänään pitäisi veikata, vastaukseni olisi kielteinen. Tervetuloa Sauli Niinistön tasavaltaan!

PS: Mainittakoon vielä, että poistin edellisen blogimerkintäni Facebook-linkityksen muutaman tunnin jälkeen, koska ajattelemattomuuttani unohdin mainita, että Kirveksen Virpin Keski-Suomen Viikkoon tekemässä presidentti-jutussa hän haastatteli tasapuolisuuden turvaamiseksi myös erästä Pekka Haaviston (virh.) kannattajaa. Minä en kuitenkaan häntä tavannut.