Yhtä puuttuu

PÄIVÄ on vasta karvan verran yli puolesta, mutta jo nyt voi sanoa, että yksi uutisaihe on tänään ylitse muiden. Aamusta lähtien uutisissa on nimittäin kerrottu, että terroristijärjestö Al-Qaidan keulakuva Osama bin Laden on surmattu. Tieto on vahvistettu myös virallisissa yhdysvaltalaislähteissä aina presidentti Barack Obamaa myöten, joka luonnehti tuoreeltaan tapahtunutta ”oikeuden voitoksi”.

”KAUAN se kestikin”, oli oma ensireaktioni tähän uutiseen. Bin Ladenin surmaamista on varmasti yhdysvaltalaisten toimesta yritetty täydellä teholla 11.9.2001 tehdyistä terrori-iskuista saakka, joten lähes päivälleen kymmenen vuoden ihmisjahti sai nyt onnellisen päätöksen. Ei ihme, että amerikkalaiset ovat hetimiten tuoreeltaan uutisen kuultuaan aloittaneet villin voitontanssin. Siihen lienee yhtynyt – joskaan ei julkisesti – myös presidentti Obama, jolle tämä nyt kuultu uutinen on ilman muuta myös suuri henkilökohtainen voitto: hän vei loppuun sen projektin, mikä ei George W. Bushilta koskaan onnistunut. Tällä tosiasialla on ilman muuta merkitystä myös Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan – etenkin, kun seuraavat presidentinvaalit lähestyvät jo kovaa vauhtia.

ÄLKÄÄ syyttäkö allekirjoittanutta potentiaaliseksi terroristiksi, kun minä olen reaktioissani bin Ladenin kuolinuutiseen sangen varovainen – en vähiten sen vuoksi, että Al-Qaida on heti tuoreeltaan varoittanut maailmaa Eurooppaan kätketystä ydinpommista, joka on kuulemma jo etukäteen määrätty laukaistavaksi siinäkin tapauksessa, että bin Laden olisi vain pidätettykin. Hänet on nyt siis tapettu ja tulevaisuus näyttää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jo Saddam Husseinin teloitusuutinen opetti minulle kuitenkin aikoinaan kirjaimellisesti sen, että sota ei yhtä miestä kaipaa. Samat sanat pätenevät nyt Osama bin Ladeniin ja Al-Qaidan toimintaan.

AAMUN uutisia kuunnellessa tuli mieleeni myös sotamies Asumaniemi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Alkuinnostuksissaan hän hihkui juoksuhaudassa: ”Yhtä puuttuu, sano piru, kun kusiaisia laski.” Tuon saman voi ainakin melkein sanoa Yhdysvaltain presidentti Barack Obamakin: Saddam Hussein ja nyt siis myös Osama bin Laden ovat ”poissa päiviltä” – ja itse asiassa läheltä piti eilen, ettei oikosääristen pataljoonaan yhdysvaltalaisten  toimesta liittynyt jo Libyan johtaja Muammar Gaddafikin. Yksi on kuitenkin pysynyt piikkinä amerikkalaisten lihassa jo yli puoli vuosisataa, nimittäin Kuuban Fidel Castro. Hänen jahtaamisensa aloitti aikoinaan jo John F. Kennedy eikä tuossa hankkeessa loppua ole näkyvissä. Veikkaankin, että viikatemies ehtii vanhan Fidelin vieraaksi ennen ”obamalaisia”.

HYYTÄVÄÄ maanantaita.

Otetaan mallia

LÄNSINAAPURISSAMME Ruotsissa järjestettiin eilen valtiopäivävaalit. Yritin illalla seurata heidän vaalivalvojaislähetystään. Vaikeaa se oli – kahdestakin syystä. Ensinnäkin ruotsinkielen taitoni on mitä on. Toiseksi, kun Suomen vaalituloksia seuratessa on aina tottunut siihen, että ”suurin on myös kaunein”, oli siinä pohtimista kerran jos toisenkin, miksi sikäläiset demarit olivat kirkkaasti näiden vaalien suurin häviäjä – suurimman puolueen statuksestaan huolimatta. Jokohan Suomessakin tämän jälkeen suostutaan vihoviimein tajuamaan, että sosialidemokraattien kannatuksen hiipuminen on yleiseurooppalainen ilmiö eikä se lähde nousuun pelkästään häthätää vaalien jälkeen paniikkitunnelmissa kokoonkyhätyllä selvitystyöryhmällä?

DEMAREIDEN alennustilasta omaa kieltään kertoo se, että Ruotsin porvarillinen hallitusrintama voitti valtiopäivävaalit ensi kertaa kahdesti peräkkäin. Näin ollen pääministerinä jatkanee Fredrik Reinfeldt. Minun ruotsinkielen taitoni riitti ymmärtämään sen, että hän oli iloinen tuosta ihan perustellusti historialliseksi luokiteltavasta vaalivoitosta. Jotain siitä kuitenkin näin suomalaissilmin katsottuna tuntui uupuvan. Täpärän porvarillisen enemmistön puutteen lisäksi nykyinen pääministeri taisi muiden ruotsalaisten tapaan surra äärioikeistolaisen ruotsidemokraattien menestystä.

YÖLINNUN laulun sanoin: sitä saa mitä tilaa! Näin sivusta seuraten tuntui suorastaan koomiselta, että muut puolueet + julkisuus keskittyivät kampanjoinnissa oikeastaan vain tuon äärioikeistolaisen puolueen arvosteluun, joka johti mm. ruotsidemokraattien sulkemiseen suurimmista vaaliväittelyistä. Suomessa moinen ei taitaisi onnistua? Ei ihme, että ensiarvioissa tämän puolueen sanottiin saaneen länsinaapurissamme paljon ns. sympatiaääniä. Turhemmillakin perusteilla niitä on eri vaaleissa varmasti annettu.

MEILLÄ on omat vaalimme ensi vuoden huhtikuussa. Jo nyt uskallan sanoa, että yhdessä asiassa voimme ottaa ruotsalaisista mallia: äänestysaktiivisuuden noissa eilisissä vaaleissa sanottiin nousseen yli 80 %:iin. Meillä moisiin lukemiin päästään presidentinvaaleissa, jos enää niissäkään.  Ennustan ensi kevään eduskuntavaaliemme äänestysprosentin jäävän alle 70:een.

TOIVOTTAVASTI olen väärässä.

Ei odoteta liikoja

EU valitsi eilen itselleen historiansa ensimmäisen presidentin ja ulkoministerin. Presidentiksi valittiin belgialainen, EU:ssa konservatiiviryhmää edustava kristillisdemokraatti Herman Van Rompuy ja ulkoministeriksi brittiläinen sosialistiparonitar Catherine Aston. He molemmat ovat tuntemattomia kasvoja ns. suurelle yleisölle. Olematta sen kummemmin mikään ulkopolitiikan asiantuntija, en voi näitä nimiä arvioidessani sanoa mitään muuta kuin sen, että tehtäviin taidettiin valita nyt henkilöt, jotka mahdollisimman vähän tallaavat ”isojen poikien” – siis komission puheenjohtajan José Manuel Barroson ja kumppaneiden – varpaille.

Suomalaisten kohdalla kävi niin kuin monesti aikaisemminkin: suuret puheet ja pienet teot. Paavo Lipposen (sd.) ja Olli Rehnin (kesk.) puolesta ei puhunut edes se, että Suomea edusti tällä kertaa kokouksessa parlamentarismin hengessä vain pääministeri Matti Vanhanen (kesk.). Paljon puhuttu kahden lautasen ongelma, jota ainakin minä pidän hyvin kotokutoisena puheenaiheina, oli tipotiessään, kun sekä Tasavallan presidentti että ulkoministeri loistivat nyt poissaolollaan. Siitä huolimatta maamme pääministerillä näytti taas kerran olevan melkoisia vaikeuksia löytää tilaa EU-maiden johtajien yhteispotretissa. Kysyn vielä kerran, mitä pahaa siinä meidän omasta näkökulmastamme on, että noissa kokouksissa Suomesta on paikalla mahdollisimman laaja edustus? Ja jos se kahden lautasen ongelma on oikeasti olemassa, miksi suomalaiset puhuvat siitä vain meidän omalla kohdallamme? Kenellekään meikäläisistä parlamentarismin nimeenkään vannovista ei ole koskaan juolahtanut mieleenkään kyseenalaistaa vaikkapa Nicolas Sarkozyn asemaa illallispöydässä. Syynä tähän ei saa olla vain se, että hän on Suomeen verrattuna suuren ja mahtavan Ranskan presidentti.

EU:n uusien huippuvirkojen mentyä suomalaisilta sivu suun täällä alkoi heti kannunvalanta siitä, että tilanne on omiaan kohentamaan  Rehnin mahdollisuuksia saada painava salkku uudesta EU-komissiosta. Ei nyt kuitenkaan odoteta liikoja; pessimisti ei pety! Sitä paitsi, niin kuin Kalle Isokallio sanoi äsken Yle:n aamu-tv:een Jälkiviisaissa, toki pilke silmäkulmassaan: kaikki salkut ovat samankokoisia ja varmasti myös yhtä painavia. Hienoa on ylipäätään se, että niitä riittää kaikille EU-maille. Kuinka kauan, se on kokonaan toinen juttu.

* * *

Elämme jo marraskuun jälkimmäistä puoliskoa, mutta vesi ropisee ikkunalautaan ainakin täällä Jyväskylässä kuin konsanaan syys- lokakuussa. Kyllä se talvi tästä kuitenkin pikkuhiljaa tulee, merkit siihen suuntaan ovat ilmeiset. Eräs niistä on, että maastohiihdon maailman cup starttaa huomenna Norjan Beitostölenissä. Viikonlopun aikana hiihdettävät henkilökohtaiset matkan sivakoidaan vapaalla, joten jo yksistään siitä syystä ainakaan henkilökohtaiset odotukset nimenomaan suomalaishiihtäjistä puhuttaessa eivät asetu kovinkaan korkealle. Kovin tukkoista näyttää olevan vielä niin Aino-Kaisa Saarisen kuin Virpi Kuitusenkin tekeminen – ja olympiatalvena marraskuussa näin on syytä ollakin. Suurimman mielenkiintoni kohdistan tänä viikonloppuna sunnuntaina hiihdettäviin molempiin viesteihin. Niitä hiihdetään kauden aikana sen verran harvakseltaan, että jo nyt haetaan asemia Vancouverin olympialaduille. Toivon todella, että Suomen naisten kahden arvokisavoiton putki saisi jatkoa myös tulevana talvena. Cortinan 1956 kultajoukkueen Siiri Rantasen johdolla soisi jo saavan manttelinperijän. Äiteelläkään tuskin olisi mitään sitä vastaan.

Jännittävää viikonvaihdetta!

Liputetaan Lipposelle

Irlannin viimeviikkoisen kansanäänestyksen ja Puolan presidentti Lech Kaczynskin eilisen allekirjoituksen jälkeen Lissabonin sopimuksen voimaantulo on kiinni enää Tsekin presidentti Vaclav Klausin puumerkistä. Tuo nimikirjoitus synnyttää EU:hun kaksi uutta korkeaa virkaa, kun maanosamme saa sen myötä oman presidentin ja ulkoministerin.

Vaalirahakohu on hallinnut kotimaamme poliittista keskustelua aivan liian pitkään. Oikeastaan näiden EU:n tulevien huippuvirkojen täyttäminen on ollut poliittisesti ainut asia, joka on välillä saanut ”myrskyn laantumaan”. Näin siksi, että nähtävästi ikuisesta alemmuuskompleksista kärsivät suomalaiset ovat ainakin itselleen uskotelleet menneen kesän aikana useampaan kertaan, että meillä on potentiaaliset kandidaatit molempiin tehtäviin. EU-presidentin viittaa ollaan sovitettu Paavo Lipposen (sd.) harteille ja samaan hengenvetoon Olli Rehnistä (kesk.) ollaan oltu tekemässä maanosamme ensimmäistä ulkoministeriä – sen jälkeen, kun oma ulkoministerimme Aleksander Stubb (kok.) viime keväänä ilmoitti toimivansa jatkossakin kotimaan kentillä, puolustusministeri Jyri Häkämiehen (kok.) toisenlaisista ehdotuksista huolimatta.

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) kävi alkuviikosta EU-puheenjohtajamaa Ruotsissa puhumassa puoluetoverinsa Rehnin puolesta. Hänen puolestaan on liputtanut myös europarlamentaarikko Ville Itälä (kok.), Lipposen presidenttihaaveiden kustannuksella. Kokoomuksen varapuheenjohtaja, meppi Eija-Riitta Korhola on diplomaattisesti käskenyt Suomen pitämään esillä molempia ehdokkaitaan, korostaen kuitenkin samalla ”Paavo Lipposella olevan nyt nostetta”. Eurooppalaisten sanomalehtien on tänään kerrottu otsikoillaan tukevan tuota Korholan toissapäivänä blogikirjoituksessaan esittämää väitettä. Stubb muistutti suomalaisille asian realiteeteista jo alkukesästä: molempia noista tulevista huippuviroista meidän on mahdotonta saada. Siinä vaiheessa hän oli valmis liputtamaan Lipposen pestin puolesta, pitäen tätä EU-presidentin tehtäviin ”suorastaan erinomaisena ehdokkaana”.

Mielenkiintoista nähdä, miten erinomaista toimintakykyään viime viikkoina vakuuttanut Suomen sinivihreä hallitus asiassa menettelee. Selvää on se, että ”kaksilla rattailla” emme voi kysymyksessä loputtomiin ajaa. Olen Stubbin kanssa samoilla linjoilla myös siinä, että näkisin mieluusti hallituksemme liputtavan ennen kaikkea Lipposen pestin puolesta – nyt kun on enemmän tai vähemmän selvää, että ensimmäinen presidenttiys EU:ssa annetaan sosialistien hoidettavaksi. Ulkoministeripestin antamisesta liberaaliryhmälle, mihin Olli Rehn keskustalaisena kuuluu, ei ole sitä vastoin olemassa mitään takeita, vaan mm. Ruotsin ulkoministeri Carl Bild (kok.) ollaan eräissä yhteyksissä mainittu tämän pestin kärkiehdokkaaksi. Jos nyt todella on niin, että muuallakin Euroopassa liputetaan Lipposen EU-presidenttiyden puolesta, olisi sääli, jos suomalaiset – vetäytymällä hallitus – oppositio –asetelmaan – omalla toiminnallaan vesittävät koko hankkeen.

Paavo Lipposen mahdollinen EU-presidenttiys ei nyt saa kaatua kotimaan puoluepoliittisiin näkökantoihin. Sen kuuluu olla kansallinen yhteishanke – vaikka sitten Olli Rehnin komissaarisalkun painoarvon kustannuksella. Tosiasia on, että ihan heti huomenna meikäläisille ei tätä pestiä uudestaan tarjota!

Inflaatio!

Presidentti Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon tasan vuosi sitten. Palkinto tuli elämäntyöstä ja monen vuoden odottamisen jälkeen. Tänä aamuna herätessäni mietin, kuinka vaikeaksi muistaa muodostuneekaan tulevaisuuden vakio tietokilpailukysymys ”Kuka sai Nobelin rauhanpalkinnon presidentti Martti Ahtisaaren jälkeen v. 2009?” Siitä tuli suorastaan odottamattoman helppo, kun Norjan Nobel-komitea ilmoitti tänään puoliltapäivin antavansa tämänvuotisen palkinnon USA:n presidentti Barack Obamalle.

Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli täsmälleen sama kuin vuosi sitten: oho! Jotenkin tuon valinnan perusteella tuli myös sellainen olo, että Nobelin rauhanpalkinto on nyt kokenut inflaation. Tämä mies on kuitenkin vasta vajaan vuoden ajan ollut maansa presidenttinä edesauttamassa ydinaseiden vähentämistä, luomassa toivon ilmapiiriä ja kasvattamassa YK:n arvostusta. Näillä kriteereillähän Nobel-komitea palkinnon antamista Obamalle perusteli. Toivoa sopii, että Obama ennättää presidenttiaikanaan saamaan vähintään toisenkin Nobelin – ensimmäinen kun tuli nyt ainakin minun mielestäni hyvin pitkälle pelkästään mielikuvien perusteella. Tässä kohdin yhdyn täysin vuoden 1983 Nobel-voittajan, Puolan ex-presidentti Lech Walesan kommentteihin, joka näyttää tuoreeltaan todenneen: ”Hän ei ole ehtinyt tehdä vielä mitään, pelkkiä ehdotuksia.”

Rauhallista viikonloppua!

Ei erityisasemaa

Tästä uudesta kannettavasta löytyy vääntöä siinä määrin, että tätä nykyä meikäläinenkin voi ihan oikeasti katsella netistä liikkuvaa kuvaa. Tullessani äsken yliopistolta aloinkin hetimiten seuraamaan Suomen ja Venäjän pääministereiden yhteistä tiedotustilaisuutta.

Lähetys oli siinä vaiheessa jo aivan lopuillaan: ennätin kuulla ainoastaan Helsingin Sanomien Vladimir Putinille esittämän kysymyksen Anton Salosesta. Kysymyksessä on inhimillistä tragediaa sisältänyt tapaus, jota erityisesti MTV3 on viime aikoina vatvonut kyllästymiseen asti. En kuitenkaan voinut olla nauramatta, kun Putin kertoi kuulleensa koko lapsikaappaustapauksesta vasta lentokoneessa matkustaessaan Suomeen. Jokohan meillä pikku hiljaa uskottaisiin, että emme ole itänaapurimme tarkkailussa – hyvässä emmekä pahassa – yhtä tiukasti kuin silloin ennen, sirpin ja vasaran aikaan?

* * *

Ylen aamu-tv kertoi tänään Ylen EU-vaalikoneeseen pohjautuvan tutkimuksen osoittavan, että vihreät ja kommunistit ovat samanmielisiä sangen monissa poliittisissa kysymyksissä. Oliko tämä muka joku uutinen? Minä olen kiinnittänyt samaan asiaan huomiota jo reilun vuosikymmenen!  Suunta tuskin muuttuu Anni Sinnemäen astuessa puoluejohtoon tämän kuun lopussa – pikemminkin päinvastoin.  Tämäkin ”tutkimus” kertoo vääjäämättä siitä, että ei ole pelkkää sattumaa, että vihreiden kannatuksen noustessa vasemmistopuolueiden – erityisesti vasemmistoliiton – kannatus on käytännössä laskenut samaa tahtia. Veikkaanpa, että tämä trendi jatkuu myös ensi sunnuntaina.

Isänmaan asialla

Meidän lisäksi nyt myös Liettualla on naispresidentti. Puolueista riippumattomana ehdokkaana vaaleihin osallistunut EU:n talous- ja budjettikomissaari Dalia Grybauskaite valittiin eilen tulevaan tehtäväänsä jo vaalien ensimmäisellä kierroksella. Hän sai peräti 69% annetuista äänistä.

 

Grybauskaiten suuren suosion selittää varmasti pitkälle talouskriisi, joka ymmärtääkseni on koetellut Liettuaakin sangen kovalla kädellä. EU:n talous- ja budjettikomissaarin tehtävä antaakin varmasti hyvät edellytykset uudelle presidentille toimia kansalaistensa hyväksi – etenkin, kun presidentillä on Liettuassa ulkopolitiikan lisäksi myös sisäpoliittista valtaa.

 

Suomessa aina haikaillaan EU:n huippuvirkojen perään – sellaistenkin, mitä ei vielä ole edes perustettu! Talous- ja budjettikomissaarin tehtävä on olemassa ja se on ilman muuta huippuvirka. Siitä huolimatta Dalia Grybauskaite pyrki Liettuan presidentiksi, koska katsoi näin voivan paremmin auttaa kotimaataan. Tällaisesta ”poliittisesta patriotismista” soisi meilläkin otettavan mallia – siitäkin huolimatta, että presidenttiys on meillä ollut ”paska virka” jo J. K. Paasikiven auvoisista ajoista lähtien, niin kuin hän itse asian aikoinaan koruttomasti ilmaisi.

 

* * *

 

SAK:n puheenjohtajan tehtävät viime viikolla jättänyt Lauri Ihalainen ilmoitti tänään – vastoin kaikkia ennakko-odotuksia – ettei hän pyri valtakunnansovittelijan tehtävään. Ihalainen on aiemmin ilmoittanut, ettei hän vielä ole jäämässä eläkkeelle. Tästäkö alkaa Laurin pitkä kiri kohti Mäntyniemeä? Matka on pitkä, luultavasti liian pitkä…

Brändi toimii

Oikein muuta ei voi sanoa, kun on seurannut USA:n presidentti Barack Obaman ensimmäistä Euroopan kiertuetta: menee mies minne tahansa, niin sieltä löytyy valtavat määrät hurraavia ihmisiä. Tilanteen on joutunut toteamaan myös oma ulkoministerimme Aleksander Stubb (kok.). Ensitapaaminen Obaman kanssa meni kuulemma ”kätellessä ja esitellessä, kun paikalla oli niin paljon porukkaa”. Uskon tämän, mutta sen vaan sanon, että auta armias, jos saman olisi todennut Tasavallan presidentti Tarja Halonen; kyllä riittäisi puhetta, että suhteet USA:han eivät ole Mäntyniemen emännällä kunnossa.

 

Barack Obaman ensi visiitillä Eurooppaan olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, kuinka näkyvästi hänen puolisonsa Michelle on miehenä rinnalla – vieläpä niin, ettei homma näytä liikaa näytellyltä. Jos jossain, niin tässä meillä suomalaisilla on amerikkalaisista todella paljon opittavaa. Ottakaahan siis mallia Matti ja Sirkka!

Tanskalaista vetoapua?

Tanskan pääministeri Anders Fogh Rasmussen valittiin eilen sotilasliitto Naton uudeksi pääsihteeriksi. Valinta oli yksimielinen. Ainoastaan Turkki osoitti pitkään vastahakoisuuttaan Rasmussenin valinnasta. Lopulta sekin taipui USA:n presidentti Barack Obaman taivuttelujen edessä.

 

Ihan sataprosenttisen varma en ole, mutta käsittääkseni tämä on ensimmäinen kerta, kun Naton johtajuus on pohjoismaalaisissa käsissä. On enemmän kuin mielenkiintoista nähdä, tuoko Rasmussenin eilinen valinta jotain uusia elementtejä suomalaiseen Nato-keskusteluun. Äkkiseltään voisi kuvitella, että näin tapahtuu. Sekä Natoon että Pohjoismaiseen yhteistyöhön ylipäätään positiivisesti suhtautuva ulkoministeri Aleksander Stubb (kok.) on tässä suhteessa avainasemassa. Toivottavasti  pääsemme Nato-keskustelussa vihdoin eteenpäin nykyisestä juupas-eipäs –asetelmasta. Se ei nimittäin ole, ainakaan minun kriteereilläni, edes mitään keskustelua.