Kuningaskarpaasia kunnioittaen

TOISSAPÄIVÄNÄ, vajaa puoli tuntia edellisen blogimerkintäni julkaisemisen jälkeen, julkisuuteen levisi tieto olympiavoittajan ja nelinkertaisen maastohiihdon maailmanmestarin Mika Myllylän, 41, kuolemasta. Tässä yhteydessä haluan esittää mitä lämpimämmän osanottoni Mikan omaisille; Jari Piiraisen sanoin: mestari on poissa.

ALLEKIRJOITTANUT noteeraa Mika Myllylän olympiavoittajana ja lajinsa nelinkertaisena maailmanmestarina suurimpien suomalaisten urheilulegendojen joukkoon – Lahden 2001 –tapahtumista huolimatta. En voi edelleenkään olla ihailematta Myllylää paitsi urheilijana, myös ihmisenä ennen kaikkea hänen päämäärätietoisuutensa vuoksi: hän asetti itselleen tavoitteet ja oli valmis kääntämään kaikki kivet ja enemmänkin niiden saavuttamiseksi. Tästä ominaisuudesta suomalaisten soisi ottavan hänestä oppia – niin urheilussa kuin muutoinkin. Väitän meidän tätä nykyä antavan liian helposti periksi. Ei ihme, että saavutuksemme vähän asiassa kuin asiassa ovat tätä nykyä harvassa.

PERIKSIANTAMATTOMUUDEN lisäksi me suomalaiset voimme toki ottaa esimerkkiä Mika Myllylästä mielestäni muutoinkin. Nykypäivän ainaista kilpailukykyisyyttä korostavassa maailmassa meidän soisi olevan nykyistä armollisempia niin itseämme kuin kanssaihmisiämme kohtaan. Kuningaskarpaasi Myllylä ei tähän kyennyt. Sääli, sillä nipin napin neljä vuosikymmentä täyttänyt ihminen on liian nuori lähtemään tästä maailmasta. Tapahtuneen traagisuutta vain lisää se, että poismeno näyttää tapahtuneen ns. oman käden kautta.

KIITOS, Mika, niistä kaikista hienoista hetkistä, joita minulle intohimoisena penkkiurheilijana vuosien varrella tarjosit! Me kaikki teemme joskus elämässämme virheitä, sinäkin, mutta päämäärätietoisuutesi ja periksi antamattomuutesi lisäksi ansaitset mielestäni kunniamaininnan siitä, että saavutit kirkkaimmat mitalisi aikana, jolloin suomalaiset kilpahiihtäjät olivat kovimpiin kilpakumppaneihinsa nähden kaikin puolin ainakin likimain samalla viivalla. Uskallan sanoa, että nykyään tilanne on tässä suhteessa toinen – valitettavasti. Sinun ollessasi lajisi terävimmällä huipulla maastohiihto oli myös maastohiihtoa, jossa urheilijan kuntotekijät olivat avainasemassa. Ikävä kyllä, (hiihto)maailma on tässäkin suhteessa muuttunut. Ei aika mennyt koskaan palaa…

NÄKEMIIN, muttei hyvästi.

Leijonat (ps.)?

TOISSAPÄIVÄNÄ, kun kirjoitin omia liikutuksensekaisia tunnelmiani Leijonien sunnuntaina saavuttamasta jääkiekkoilun tämänvuotisesta maailmanmestaruudesta, olin vakaasti päättänyt, että en kommentoi jo silloin esillä ollutta mestaruuteen liittyvää railakasta juhlintaa millään tavalla. Kun mielipiteiden vaihto asiasta ei kuitenkaan osoita laantumisen merkkejä, en yksinkertaisesti enää malta olla heittämättä lusikkaani soppaan. Varoituksen sana: liialliset tosikot lopettakoot tämänkertaisen blogimerkintäni lukemisen alkuunsa.

MITÄ oikein sitten on tapahtunut? Niin, Leijonat – tuo suomalaisten eniten kannustama urheilujoukkue – ovat voittaneet urheiluhistoriassamme miesten tasolla toisen kerran lajinsa maailmanmestaruuden ja se tuonut tämän moniin kitkeriin tappioihin tottuneen maan aina melankolisiksi syytetyille kansalaisille tavattomasti iloa. Kun meitä suomalaisia ollaan viime viikkoinakin vaalikampanjaansa käyvien poliitikkojen taholta – perussuomalaisia lukuun ottamatta – valistettu siitä, että meidän kaikkien on hyväksyttävä globalisaatio, halusimme sitä tai emme, niin kysyn teiltä nyt: onko tässä nyt nähdyssä juhlinnassa edes sen tuomituilta osiltaan sitten kuitenkaan mitään erityisen suomalaista? Ainakin minä muistan meinaan nähneeni mestaruuden juhlintaa juovuksissa ja pokaalien särkemistä tämän härmälandian ulkopuolellakin. Näyttääkin siis vahvasti siltä, että tässä maassa on globalisaation ymmärtämättömyyttä vielä luultuakin enemmän!

KUN puhutaan esikuvista, niin sitä voitaisiin nähdä myös näissä juhlivissa Leijonissa – jos niin vain haluttaisiin. Osa joukkueen jäsenistä on juhlinut Ahti Karjalaisen sanoin ”nauttineena”, mutta kukaan ei ole vahingoittanut ketään fyysisesti – puhumattakaan, että joku olisi kuollut. Alkoholilla voi siis juhlia myös iloisesti ,ilman mielipahaa. Tätä tieto on valitettavan monelta tässä maassa unohtunut. Suomalainenhan juo kännit yleensä vain v**utukseensa, jos suoraan sanotaan – ja se näkyy käytännössä viikoittain lööpeissä. Valitettavasti, sanoisi se Nobel-presidenttimme.

YKSI tuttavani kirjoitti maanantai-iltana Facebookissa statuspäivityksessään seuraavasti: ”Tiettyä porukkaa tuntuu v**uttavan niin perussuomalaisten vaalimenestys kuin Suomen MM-kultakin. Kai se näissä piireissä koetaan ”idioottikansan” voitoiksi”. En ota asiaan sen enempää poliittista kantaa, mutta se on totta, että ainakin yksi asia Leijonia ja perussuomalaisia näyttää yhdistävän: teet niin tai näin, aina se on joillekin väärinpäin.

YHDISTÄÄ heitä minun silmääni vielä toinenkin tekijä: molemmat ovat kevään 2011 kiistattomia ilmiöitä. Tämän tosiasian  joutuvat kovimmatkin kriitikot myöntämään.

Saanko itkeä?

SUOMI on ollut nyt vajaan kaksi vuorokautta jääkiekkoilun tämänvuotinen maailmanmestari ja sitä juhlitaan asiankuuluvin ja suomalaiskansallisin menoin. Onnea Leijonat! Allekirjoittanut on tähän mennessä katsonut pelin kolmesti uudestaan ja miettinyt, kuinka urheiluhistoriamme uusin Jytky oikein syntyi. Voin kertoa, että oikea vastaus on vielä ainakin aavistuksen hakusessa.

JOTKUT teistä uskollisista lukijoistani varmaan miettivät, miksi tämä blogimerkintä ilmestyy vasta nyt. Syy on se, että halusin myöhään sunnuntai-iltana ratkenneen voiton jälkeen jäsentää omia ajatuksiani ja ne ensimmäisetkin kultajuhlat 16 vuotta sitten nähneenä havainnoida, mitä tuore mestaruus meille suomalaisille oikein merkitsee. Se on sanottavissa yhdellä sanalla: paljon.

KOVA penkkiurheilija ja Heimoveljen sanoin Kiekkomies kun olen, niin totta kai nyt saavutettu mestaruus merkitsee paljon myös henkilökohtaisella tasolla. Ihan hirveän montaa riemunhetkeä meille suomalaisille penkkiurheilijoille ei olla viimeisen kymmenen vuoden aikana tarjottu. Kuten mestaruuden ratkettua Facebookin statuspäivitykseen kirjoitin: ”Lahdesta -01 alkanut ja Torinosta -06 vain syventynyt haavan parantuminen on alkanut!” Torinosta -06 puhuttaessa viittaan siis Leijonien siellä kokemaan 2-3 –finaalitappioon Ruotsille, josta en varmaan tunnetasolla koskaan täysin toivu. Yksinäisyydessä iso mies itki silloin ääneen ja kovaa. Teppo Nummisen tv-haastattelu antoi siihen erinomaista taustatukea.

ROHKENEN kertoa, että ei ollut silmänurkka kuiva nytkään. Tämänkertainen suurempi henkilökohtainen tunneryöppy tuli kuitenkin vasta vajaa vuorokausi mestaruuden ratkeamisen jälkeen. Kun eilen katsoin Ylen televisioimaa kultajuhlaa ja näin, miten valtavasti vuorokautta aikaisemmin saavutettu mestaruus toi spontaania kollektiivista iloa meille suomalaisille aina Tasavallan presidentistä alkaen, pitkä henkilökohtainen patoumani murtui lopullisesti ja äänekkäästi. Syyttä ei Antero Mertaranta sano: nyt saa itkeä, nyt saa huutaa.

IHANAA Leijonat. Ihanaa!

Vailla mahdollisuuksia?

PUHEENI kun yleensä olen tottunut pitämään, niin raapaistaan nyt sitten ”muutama” sana tällekin päivälle niin Euroviisuista kuin jääkiekostakin. Tunnustan heti alkuun, että ensiksi mainituista kommentointini rajoittuu vain tiistai-iltaiseen semifinaaliin, sillä eilisilta meni jännittäessä sitä, kenet Suomi tänä iltana kiekkokaukaloon välierävastustajakseen saa. Sen kuitenkin ennätin viisuistakin nähdä, että Ruotsi raivasi viimeisenä itsensä huomenna käytävään loppukilpailuun. Kuinkas sattuikaan.

SE meille tärkein Euroviisu-uutinen tällä erää on kuitenkin se, että finaaliin raivasi tiensä myös Suomi ja Paradise Oskar, jonka itse asiassa kerrotaan korkkaavan huomisen viisufinaalin. Nuori edustajamme näyttää suhtautuvan varsin lungisti ympärillään kuhisevaan suhteellisen mittavaan mediapyöritykseen. Ainakin kotimainen media on kovaa vauhtia tekemässä meistä jopa kilpailun yhtä ennakkosuosikkia – niin, ties monennenko kerran. Lordin taannoinen voitto ei näytä tyydyttäneen meidän menestysnälkäämme alkuunkaan.

ENPÄ ihan heti suostu uskomaan, että me tällä(kään) kertaa hätyyttelisimme viisufinaalin kärkipaikkoja. Se käytännössä kaikkien huippu-urheilijoidemme tavoittelema ”kymppisakki” lienee Axel Ehnströmillekin sopivin tavoite. Taitaisi kaiken lisäksi Ylen kassa tyhjentyä lopullisesti, jos saisimme ensi vuoden loppukilpailun järjestettäväksemme, sen verran kallista huvia Euroviisujen pitäminen mitä ilmeisemmin on. Juuri tästä syystä olen valmis ennustamaan, että voitto menee huomenna viime vuoden tapaan yhdelle ”viidestä suuresta” – siitä huolimatta, että tiistaina kuulemani perusteella miellyin todella paljon Unkarin kipaleeseen. Äitini, jolla yleensä on hyvä ”viisukorva”, tykästyi puolestaan Kreikan kilpailukappaleeseen. Mitä luulette, ottaisivatko he voiton nyt koittaessa ensi vuoden koitoksen järjestettäväkseen. Epäilen.

EI tullut sitten Leijonille eilen työtapaturmaa jääkiekon tämänvuotisten MM-kisojen puolivälierässä. Kolmen vuoden tauon jälkeen olemme taas pelaamassa mitaleista, kun Norja kaatui eilen numeroin 4-1 – kiitos taas toimineen ylivoimapelin. No, tänään illalla on sitten vastassa eilen Kanadaa vastaan ilmiselviä heräämisen merkkejä osoittanut Rys… siis Venäjä. Paljon en jaksa tuolta peliltä suomalaisittain odottaa – siitäkin huolimatta, että olemme onnistuneet itänaapurimme tässä turnauksessa kertaalleen jo lyömään. Iloinen yllätys olisi jo se, jos Suomi saisi tänä iltana aikaan ottelun avausmaalin.

MAANANTAIKIN sen kuitenkin näytti, että emme me ihan tyystin ilman mahdollisuuksia tämän illan välierässä ole. Venäläiset eivät tällä kertaa ole niin yhtenäinen joukkue kuin vielä pari-kolme MM-turnausta takaperin. Tämä näkyy siinäkin, että ottelun päätyttyä Suuren ja mahtavan soidessa heidän katseessaan ei ole sitä samaa ”yltiönationalistista lasittuneisuutta” kuin mitä viime vuosina ollaan nähty. Noita kuvia katsellessa onkin useasti tehnyt mieli kysyä, kuinka väärässä puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) sitten kuitenkaan suomalaisten mielestä itse asiassa oli, kun hän taannoin väitti maamme suurimmaksi ellei peräti ainoaksi turvallisuusuhkaksi Venäjän.

PARASTA peliä tämänkertaisissa kiekkokisoissa tähän mennessä on pelannut ilman muuta Tsekki. Se kohtaa tänään iltapäiväpelissä Ruotsin. Tiukka peli on tuostakin tulossa. Mielenkiintoista nähdä, kokeeko Tsekki ja Jaromir Jagr tänään Suomen kohtalon: olympiaturnauksissa sekä 1994 että 2006 olimme lätkäfanien valtaosan mielestä kisojen paras joukkue, mutta niin vain noiden molempien koitosten kirkkaimmat mitalit loistavat länsinaapurimme pelaajiston palkintokaapeissa. Elämä ei ole läheskään aina oikeudenmukaista edes huippu-urheilussa.

JÄNNITTÄVÄÄ viikonvaihdetta.

Otetaan opiksi

AURINKO paistaa taas niin komeasti että… Se näyttää loistavan meikäläisille kotomaan ohella myös Slovakiassa – siksi komeasti Leijonajoukkue on MM-kaukalossa viime päivinä esiintynyt, eikös vain? Näyttävyydellään Jukka Jalosen suojatit eivät – tälläkään kertaa – hurmaa, mutta lopputulokset ovat tähän asti olleet aiempaa nähtyä parempia. Ja asenne! Sen täytyy olla joukkueella huippuluokkaa, kun he kerta toisensa jälkeen ovat nousseet tappioasemasta voittoon – ja vieläpä rankkarikisoissa. Tämä ei ole ihan jokapäiväistä herkkua suomalaisessa jääkiekossa, kuten ei huippu-urheilussamme muutoinkaan.

JOKAPÄIVÄISTÄ ei ole ainakaan vielä sekään, että päiväni täyttyvät tyystin kunnalliskiireillä. Eilen näin pääsi kuitenkin käymään. Aamupäivän vietimme opintolautakunnan kanssa Kangasniemellä ja illalla oli vuorossa valtuustokokous täällä Joutsassa.

KANGASNIEMELLE matkasin kimppakyydillä yhdessä kunnallisneuvos Terttu Hentisen (kesk.) ja Eero Peltoniemen (sd.) kanssa. Tietynlainen värisuora siis, vaikka enemmän kuin mielelläni korostankin aina omaa poliittista sitoutumattomuuttani.  Viidenkymmenen kilometrin automatka suuntaansa tarjosi meille oivan mahdollisuuden tutustua toisiimme. Eeron – eli kaikille joutsalaisille tuttavallisemmin kulttuuri-Empun – olen tuntenut jo hyvän matkaa pari vuosikymmentä, mutta Terttu on minulle henkilökohtaisella tasolla uudempi tuttavuus – siitäkin huolimatta, että hänet on aikoinaan kastettu samalla vedellä isäukon kanssa.

PETTERI Ristikankaan muutettua Leivonmäeltä Tervon kunnanjohtajaksi perin hänen pestinsä paitsi kunnanvaltuutettuna, myös opintolautakunnan jäsenenä. Kun suostumustani pesteistä jälkimmäiseen kysyttiin, olin ensi alkuun vähän empivällä kannalla, kun mietin, miten onnistun Toivakkaan ja Kangasniemelle pidettäviin kokouksiin ilman ”henkilökohtaista hovikuskia” osallistumaan. No, viimeinen viikko on näyttänyt, että huoleni oli tuossa suhteessa turha. Niin kuin jo äsken sanoin, nuo kokoukset ovat tarjonneet minulle erinomaisen mahdollisuuden tutustua kuntapäättäjiin paitsi yli puolue- myös kuntarajojen. Opintolautakunta pitää sisällään mukavaa ja rentoa sakkia. Ainakin tähän saakka kokemani perusteella asiat otetaan asioina – ilman politikointia tai henkilökohtaisuuksia.  Valtuustossa tilanne on valitettavan usein päinvastainen.

NIIN, valtuustosta puheen ollen, kokoonnuimme eilen ensimmäistä kertaa reiluun kuukauteen. Tilaisuuden aluksi jaettiin Tasavallan presidentin taannoin myöntämät ansiomerkit niin kunnanjohtaja Harri Nissiselle kuin myöskin Liisa Temisevälle (kesk.), Kari Maunulalle (sd.) ja Vuokko Heinoselle (kesk.) pitkäaikaisesta toiminnasta erilaisissa kunnallisissa luottamustehtävissä. Onnittelut kaikille tasapuolisesti!

VARSINAINEN kokouksen asialista oli lyhyt kuin Kekkosen hiustenhoito-opas. Asioista vain yksi pomppasi ylitse muiden: Koiravuoren kurssikeskuksen myynti Haihatuksen Henki ry:lle. Edellisen valtuustonkokouksen myyntiä vastustanut päätös käynnisti joutsalaisessa mittakaavassa ennennäkemättömän kulttuurikeskustelun, josta allekirjoittanutkin on saanut osansa – kiitos tällä henkilökohtaisella foorumilla esitettyjen mielipiteiden.

MAALISKUUSSA  äänin  13-12 tehdyn valtuustopäätöksen mukaan Koiravuoren kurssikeskus asetettiin julkiseen myyntiin vastoin kunnanhallituksen alkuperäistä esitystä. Kun kohteen julkiseen myyntiin asettaminen tuotti sitten kuitenkin vain yhden ainoan tarjouksen, on kunnanjohtaja Nissinen korostanut julkisuudessa useampaankin otteeseen, että tilanne pysyi suhteessa aikaisempaan muuttumattomana ja että tämä koko nyt nähty prosessi oli turha, kun Koiravuoressa sijaitseva entinen kurssikeskus kuitenkin nyt sitten lopulta myytiin Haihatuksen Henki ry:lle – vieläpä entisin ehdoin.

PELKKIÄ sopimuksia ja kauppakirjoja tarkastellen tilanne on tietysti juuri näin. Itse näen asian kuitenkin toisin. Koiravuoren kurssikeskuksesta järjestetyllä julkisella myynnillä haluttiin turvata kaikille kuntalaisille tasapuolinen mahdollisuus sen ostamiseen ja siinä onnistuttiin. Sen seurauksena yleinen ilmapiiri Haihatuksen menestyksekkäälle toiminnalle paikkakunnalla on mielestäni nyt paljon parempi kuin jos tilanteessa olisi menetelty alkuperäisten kaavailujen mukaisesti.

VOIN tietysti puhua vain omalla suullani, mutta väitän myös meidän valtuutettujen olevan nyt paljon paremmin perillä Haihatuksen toiminnasta kuin vielä maaliskuussa – kiitos Raimo Auvisen uusimaan ostotarjoukseen nyt lisäämien liitteiden. Ne pitivät sisällään mm. nyt myydyn kiinteistön tarkan käyttösuunnitelman ja selvityksen Haihatuksen Henki ry:stä.

EILEN sinettinsä saaneen kaupan kaaduttua silloin maaliskuussa, moni tuolloin äänestyksessä tappiolle jäänyt kauhisteli, mitä tuolloin tehty päätös vaikuttaa Joutsan imagoon. Eihän se tuossa mielessä tietenkään kaikkein tyylikkäintä toimintaa ollut, mutta se oli politiikkaa, johon pelkät tyylipisteiden metsästäjät eivät ole koskaan sopineet. En voi kuin toivoa, että tämä Koiravuoren kurssikeskuksen myynti Haihatuksen Henki ry:lle opetti kunnan ylintä johtoporrasta tulevaisuutta silmälläpitäen. Tyhjistä kiinteistöistä käytävää kauppaa tulee tässä kunnassa nimittäin piisaamaan jatkossakin ja pelisääntöjen tulee kaikille olla silloin nyt nähtyä paremmin selvillä, jos vastaavat prosessit halutaan silloin välttää.

HAUSKAA tiistai-iltapäivää!

Häistä, Hakkaraisesta ja hokista

ILMA kotosuomessa on kuin morsian. Tämän päivän kaunein tai ainakaan kuuluisin morsmaikku ei kuitenkaan löydy tästä tasavallasta vaan Britanniasta, jossa prinssi William taluttaa kohta Katensa avioliiton auvoiseen satamaan. Tai no, ei siitä kuninkaallisen avioliiton auvoisuudesta koskaan tiedä, kun on kysymys Englannin kuningashuoneesta. Siellä on nimittäin myrskyä ja draamaa riittänyt jo kauan ennen Charlesia ja Dianaakin. Niin tai näin, niin onhan tuota häähumua aina kiinnostavaa seurata näin tasavaltalaisena, me kun näemme kimalletta, loistoa ja hohdokkuutta vuosittain vain Linnanjuhlissa – ja viime vuosina yhä vähenevässä määrin sielläkin.

LOISTOSTA ja hohdokkuudesta puheen ollen, se on ollut varsin kaukana kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps.) ensimmäisistä kansanedustajanpäivistä. Toistan ehkä itseäni, kun sanon, että tämä ei yllätä minua yhtään. Vaalien jälkeisenä maanantaina törmäsin nimittäin Tampereelta tullessani ihan sattumalta junassa erääseen naisihmiseen, joka varsin pian paljastui viitasaarelaiseksi. Onnittelin häntä hetimiten siitä, että viitasaarelaiset saivat vaaleissa läpi oman edusmiehensä. Hän naurahti, pyöritti päätään ja tokaisi: ”No, Teuvosta varmasti kuullaan vielä.” Joo, ollaan kuultu! Hänen kommenttiensa rinnalla Pentti Oinosen (ps.) hauveli-puheetkin kuulostavat lähes salonkikelpoisilta. En ota herran puheisiin ainakaan tässä vaiheessa kantaa sen enempää, mutta yhtä asiaa kyllä ihmettelen: perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini sanoi ennen vaaleja, että seula eduskuntavaaliehdokkaaksi pääsylle oli tiukka ja halukkaita oli ympäri Suomen enemmän kuin listoille voitiin ottaa. No, kovinpa harva tuo seula näyttää olleen ainakin täällä Keski-Suomessa, kun listalle pääsi rouva Valtiosihteerin kertoman mukaan ilman minkään sortin valtuustokokemusta! Ei ihme, jos saappaat Arkadianmäellä vaikuttavat liian suurilta, kun kravattikin herra Hakkaraisen kaulaa kiristää kuulemma vasta ensimmäisiä kertoja! Tuskin maltan odottaa ensimmäisiä eduskunnan kyselytunteja…

NIIN, tänään ne tosiaan alkavat jääkiekon MM-kisatkin Slovakian Bratislavassa. Uskallan sanoa, että Suomen osalta etukäteishehkutusta ei ole miesmuistiin (lue: 19 vuoteen) ollut näin vähän. Olisikohan se hyvä enne? Eipä tuo innostus henkilökohtaisella tasollakaan enää yllä parhaiden päivien tasolle. Sama näyttää olevan tilanne suomalaisten NHL-pelaajien osalta. Olemme saaneet maailman kovatasoisimmasta kiekkoliigasta vain viisi (5) vahvistusta. Olen muistaakseni päivitellyt tätä ennenkin, mutta kaukaisilta tuntuvat ne ajat, jolloin Leijonapaidan kantaminen vaikutti kaikille pelaajille olevan kunnia-asia – siis muutenkin kuin pelkissä juhlapuheissa. Silloin kisoihin lähdettiinkin aina kultamitali mielessä – nyt valmennusporrasta myöten toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Tässä tilanteessa on pakko kysyä: onko Jukka Jalonen paras mies valmentamaan nykyisen urheiluelämämme tärkeintä maajoukkuetta? Tulokset hänen päävalmentajakaudellaan ovat olleet heikohkoja kautta linjan, mutta siitä huolimatta hän on ainakin julkisuudella mitaten saanut tehdä työtään poikkeuksellisen rauhassa. Outoa, sanoisin.

HAUSKAA vappuviikonloppua!

Joko tai

VUONNA 2007 valitun eduskunnan nelivuotinen valtakausi päättyi käytännössä tänään vähän ennen kahta iltapäivällä Tasavallan presidentti Tarja Halosen julistukseen valtiopäivien päättymisestä. Tovia myöhemmin sai loppunsa puolestaan Sauli Niinistön (kok.) reilu parikymmenvuotinen ura kansamme edustajana. Kuten varmasti kaikki tiedämme, tuosta ajasta viimeiset neljä vuotta Niinistö toimi kansakunnan unilukkarina Eduskunnan puhemiehenä. Ja hyvin toimikin, jos minulta kysytään.

NIIN tasavallan ykkönen kuin kakkonenkin pitivät tänään eduskunnassa omanäköisensä puheet. Tasavallan presidentti kantoi eritoten huolta kansakunnan eriarvoistumisesta, kuten muistaakseni aina eduskunnan edessä nykyistä virkatehtävää hoitaessaan. Puhemies Niinistön vastauspuhe valtiomme päämiehelle oli sisällöltään monipuolisempi. Eniten julkista huomiota heti tuoreeltaan näyttää Niinistön puheesta saaneen se osa, jossa hän käsitteli ylimpien valtioelintemme – siis käytännössä Tasavallan presidentin ja kulloisenkin pääministerimme – perustuslain uudistuksessa kaavailtuja valtaoikeussuhteita. Niinistön mukaan se merkitsee toteutuessaan sitä, että eduskunnalla on jatkossa rooli – Tasavallan presidentin ja hallituksen mahdollisissa kiistakysymyksissä – ulkopoliittisena päätöksentekijänä. Hän piti tätä ylimmälle valtiomahdillemme nyt kaavailtua roolia ”sinänsä soveliaana”.

YLIMMÄN valtiojohtomme ja varapuhemies Seppo Kääriäisen (kesk.) pitämien puheenvuorojen jälkeen niistä antoivat oman arvionsa sekä Timo Kalli (kesk.) että Eero Heinäluoma (sd.), omien puolueidensa eduskuntaryhmien puheenjohtajat. Varsinkin Kalli piti Niinistön avausta ”uutena” ja ”loistavasti ajoitettuna”. Heinäluoma oli arvioissaan maltillisempi. Hän katsoi, että ulkopolitiikkaa johtanee jatkossakin ”Tasavallan presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa”, kuten v. 2000 säädetty perustuslaki juhlallisesti sanoo.

SAULI Niinistö teki toiseksi viimeisessä julkisessa puheessaan Eduskunnan puhemiehenä sen havainnoin, mistä minä olen useampaankin otteeseen keskustellut mm. Heimoveljen kanssa – siitä lähtien, kun vaivalloisesti edennyt perustuslakiuudistus tuotiin viime vuoden loppupuolella julkisuuteen. Paljon puhutaan, että muutokset valtaoikeuksien suhteen ovat kosmeettisia, mutta enpä nyt sanoisi niinkään. Työskentely kulloisenkin Tasavallan presidentin ja valtioneuvoston välillä toimii varmasti hyvin silloin, kun presidentin entinen taustapuolue on hallituksessa, mutta entäs sitten, kun näin ei ole? Presidentti voidaan enemmistöhallitusten vallassa ollessa ajaa nurkkaa tuon tuostakin, kuten tänään päättyneelläkin vaalikaudella on toistuvasti nähty. ”Lautaskiistoja” syntyy siis jatkossakin ihan varmasti, vaikka nyt kovasti muuta väitetään.

TÄNÄÄN – kuten aina muulloinkin olen ollut – olen sitä mieltä, että Tasavallan presidentillä tulee olla jatkossakin tiettyä itsenäistä ja todellista päätösvaltaa. Jos sitä ei ole, valtionpäämiehemme ei voi toimia edes siinä arvojohtajan roolissa, mihin häntä tällä uusimmallakin peruslainuudistuksella ollaan istuttamassa. Miksi meillä arvostettaisiin ihmistä vain pelkän tittelin vuoksi – olkoonkin, että tämä on valittu Tasavallan presidentiksi? Jos tähän maahan halutaan pelkkä arvojohtaja, kulloinenkin Eduskunnan puhemies – joilla on jo nyt takanaan ainoastaan poliittista arvovaltaa – voi vallan mainiosti hoitaa tuon tehtävän – aivan, kuten viran viimeisimmät haltijat ovat osaltaan tehneetkin.

TARINAA on taas enemmän kuin kylliksi, mutta pakkohan se on sanoa pari sanaa Tarja Halosen seuraajaspekulaatioista. Presidenttipelin tähänastinen kärkinimi Niinistö kertoi tänään Ylelle tehneensä jo päätöksen omasta ehdokkuudestaan – vain sen sisältö jäi arvoitukseksi. Minä veikkaan, että Niinistö lähtee tavoittelemaan Tarja Haloselta jo ensi maaliskuussa vapautuvaa tasavallan ykköspaikkaa; sen aistii kaikesta. Eilen Ylen Radio Puheessa esitetyssä lähes tunninmittaisessa henkilöhaastattelussa Sauli Niinistö totesi lopuksi, ettei hän vielä ole jäämässä eläkkeelle. Sanokaa minun sanoneen: pelkkä Palloliiton puheenjohtajuus ei tälle miehelle jatkossakaan työksi riitä.

ONNEKSI.

Ei jaksa – enää

TAITAA lipsahtaa jo perjantain puolelle, mutta menköön! Kuten olen tällä foorumilla useampaan otteeseen kertonut, Suomen politiikka on meikäläistä kiinnostanut ihan pikkupojasta lähtien. Muistan seuranneeni eri valtiollisia vaaleja televisiosta aina v. 1982 presidentinvaalimittelöstä alkaen. Muutamat koitokset on siis tullut jo tähän ikään mennessä nähtyä. Uskokaa tai älkää, vasta nyt ollaan kuitenkin ensi kertaa siinä tilanteessa, että jo tässä vaiheessa – reilua viikkoa ennen varsinaista vaalipäivää – jopa minä rupean uupumaan ja kyllästymään näihin jokailtaisiin tentteihin. Ilmankos kävinkin jo tänään äänestämässä.

IHAN ensimmäisestä vaalitentistä lähtien ylipäätään kaikki tämänkertaiset vaaliohjelmat ovat olleet mielestäni tiivistettävissä yhteen sanaan: huutamista! Sen vielä jotenkin ymmärrän, että puheenjohtajat elintilasta tv-studioissa taistellessaan huutavat toisilleen, mutta sitä enää en, että siihen syyllistyvät myös juonnoista vastaavat toimittajat. Eilisiltainen Maikkarin tentti oli tässä suhteessa kaiken huippu. Välillä tuntui, että Pöllölaakson politiikan toimituksen esimies Timo Haapala on itse tavoittelemassa valtiopäivämiespaikkaa Arkadianmäeltä. Into oli niin kova, että hän sekosi jo vaalikonevastauksissakin, mistä Paavo Arhinmäki (vas.) hänet kerran nokkelasti käräytti. Teistä muista en tiedä, mutta ainakin itse määrittelen toimittajan onnistumisen näissä tilanteissa samalla tavalla kuin erotuomarinkin – jos erimerkin hakeminen urheilusta tässä yhteydessä sallitaan: hän on onnistunut työssään hyvin, jos hän pysyy ikään kuin taustalla koko tilaisuuden ajan. Nyt näin ei ole todellakaan tapahtunut, etenkään Maikkarilla. Antero Kekkosen ja Leif Salménin saappaisiin 1980-luvun Ylessä näillä nykytoimittajilla on kuitenkin vielä matkaa, mutta yritys on tässä suhteessa joka tapauksessa kiitettävää luokkaa.

OIKEIN mitään selväähän noiden tenttien asiasisällöstä ei meinaa ottaa, mutta se tuli taas tänäkin iltana Anni Sinnemäen (vihr.) ja Stefan Wallinin (r.) suulla selväksi, että Timo Soinista (ps.) puolueineen ei tykätä, kun näin nätisti sanotaan. Tässä yhteydessä on pakko toistaa se jo viime eurovaaleissa perussuomalaisista esittämäni toteamus: eikö muiden puolueiden olisi kampanjoinnissaan kuitenkin syytä keskittyä ennen kaikkea omien vahvuuksien esilletuomiseen eikä ainoastaan vastapuolen haukkumiseen? Se on helposti leimattavissa tietynlaiseksi ylimielisyydeksi, josta ketkään, mutta varsinkaan suomalaiset äänestäjät, eivät ole koskaan pitäneet.  Puoluejohtajista Jyrki Katainen (kok.) näyttää olevan toistaiseksi ainoa, joka tämän tosiasian on ottanut viimeaikaisissa esiintymisissään huomioon. Hän on useampaankin otteeseen muistuttanut, että ” myös Timolla on oikeus mielipiteeseen”.

JOS ei oikein tahdo jaksaa enää näitä vaaleja, niin ihan samat sanat dopingista. Se on se syy, miksen viime aikoina ole tästä aiheesta hiiskahtanut sanaakaan meillä yhä vain jatkuvasta ”Lahtipyykinpesusta” huolimatta. Totuuden selvittäminen asiassa kuin asiassa on tietysti kunnioitettava päämäärä, mutta tätä reilun vuosikymmenen takaista juttua ei vaan enää jaksa. Eipä ihme, että legendaarisen virolaisen maastohiihdon kaksinkertaisen olympiavoittajan ja maailmanmestarin Andrus Veerpalun kärähtäminen tänään kasvuhormonista ei aiheuttanut meikäläisessä kuin pelkän so what –reaktion. Onhan näitä jo nähty – kaikkialla muualla paitsi ei Norjassa.

Jäätävä suoritus

EILEN nähtiin viikon sisään jo toinen varsin jäätävä suomalaisurheilijan tekemä kilpailusuoritus kauden tärkeimmällä hetkellä, kun Kaisa Mäkäräinen voitti ampumahiihdossa 10 kilometrin takaa-ajokilpailun maailmanmestaruuden Venäjän Hanti-Mansijskissa, kaukana Siperiassa.  Allekirjoittaneen viikonloppuna yllättäneen kovan flunssan vuoksi tapahtuman kommentointi hieman viivästyi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

TÄMÄ kilpailukausi on kokonaisuudessaan ollut Kaisa Mäkäräiselle varsin menestyksekäs: voittoja ja etenkin palkintokorokesijoituksia Maailman Cupissa on tullut siihen tahtiin, että heikon matikkapään omaava humanisti on jo kauan sitten mennyt laskuissa sekaisin. Tosin vielä noin kuukausi sitten näytti siltä, että Mäkäräinen olisi jo kadottanut parhaan kilpailuvireensä, kun hän menetti yltään käytännössä koko kauden kantamansa cup-johtajan keltaisen liivin. Viikonlopun kaksi menestyksellistä kilpailua osoittivat, että tuon arvokkaan liivin takaisinvaltaaminen on hänelle taas mahdollista – jopa todennäköistä.

ARVOKISOJEN kulta- ja hopeamitalit ovat urheilijalle tietysti äärimmäisen hieno juttu – varsinkin, kun ne ovat uran ensimmäiset. Saavutettuja renikoita enemmän minä riemuitsen Mäkäräisen kohdalla nyt siitä, että hän osoitti eilisessä mestaruussuorituksessaan suomalaisurheilijalle – rohkenen sanoa, valitettavasti äärimmäisen harvinaista kylmähermoisuutta; mestaruus otettiin, kun siihen Saksan Magdalena Neunerin viimeisen ampumapaikan epäonnen myötä tarjoutui tilaisuus. Vastaavissa tilanteissa suomalaisurheilijat ovat aikaisemmin ”tehneet allensa” valitettavan monta kertaa. Onneksi näin ei tapahtunut eilen.

MONI on sitä mieltä, että eilisellä MM-kultamitalillaan Kaisa Mäkäräinen varmisti itselleen myös tämän vuoden Vuoden Urheilija –tittelin. Ei hätäillä vielä, mutta se on selvää, että vahva kandidaatti joensuulainen tähänkin saavutukseen MM-kulta- ja hopeamitalillaan on. Juuri nyt Kaisa Mäkäräisen otteet MM-ladulla näyttävät siinä määrin vakuuttavilta, että ihan hirveästi en hämmästyisi, jos maineteot seuraisivat toisiaan; MM-kisoissakin on vielä kaksi henkilökohtaista matkaa jäljellä. Kuten Mäkäräisen valmentaja Jarmo Punkkinen eilen totesi: kun menestyksen myötä suurimmat paineet ovat nyt poissa, odotettavissa voi olla ”ihan mitä vaan”.

VARMAA on siis se, että meillä penkkiurheilijoilla piisaa tulevallakin viikolla jännitettävää.

Hieno muistutus

TOISIN kuin vielä pari päivää sitten, suomalaisen penkkiurheilijan on taas hyvä olla. Viikonlopun maanisdepressiiviseen olotilaan saatiin merkittävää ensiapua naishiihtäjiemme toimesta jo eilen ja vajaa pari tuntia sitten Matti Heikkinen viimeisteli työn voittamalla sensaatiomaisesti 15 kilometrin perinteisellä hiihtotavalla ja väliaikalähdöllä käydyn kilpailun Holmenkollenin hiihtopyhätössä. Norjan maaperä näyttää suosivan eritoten mieshiihtäjiämme, sillä ennen Heikkistä kansalliseen urotekoon pohjoisnaapurimme maaperällä ovat yltäneet niin Veikko Hakulinen (1952), Eero Mäntyranta (1966) kuin Mika Myllyläkin (1997) omina aktiiviaikoinaan. Kovaa porukkaa, vai mitä?

URANSA ensimmäisen maailmanmestaruuden voittanut Heikkinen oli maaliintulonsa jälkeen antamassaan haastattelussa ”hiljaista poikaa”, kuten Myllyläkin aikoinaan vastaavassa tilanteessa Trondheimin viidenkympin kisan päätteeksi.  Hiljaiseksi tuo Matin tämänpäiväinen suoritus vetää itse kunkin. En halua nyt tuoreeltaan sortua tässä blogimerkinnässäni minkään sortin ylihehkutukseen – siitä huolimatta, että olen äärimmäisen tyytyväinen koko hiihtomaajoukkueemme puolesta. Nämä kaksi loistavaa kisapäivää ovat uskoakseni taanneet sen, että hiihtourheiluun voi kaikilta osin uskottavasti tässä maassa panostaa myös tulevaisuudessa. Tämä on ilouutinen paitsi meille innokkaille penkkiurheilijoille, Krista Lähteenmäelle (eilen 5:s) ja Kerttu Niskaselle (eilen 8:s) sekä kaikille niille muille urheilijoille, jotka ovat nyt ja tulevaisuudessa valmiit panostamaan siihen, että he jonain päivänä kenties olisivat maailman terävimmällä huipulla tässä hienossa ja arvostetussa, mutta myös armottomassa urheilulajissa.

KULTAA tänään, eilen pronssia – ja vieläpä kisojen kiistattomilta kuninkuusmatkoilta, kiitos väliaikalähtöjen. Kuten eräälle Savottarelle äsken sanoin: olen näkevinäni tässä menestyksessä myös tiettyjä heijastumia suomalaiseen kansanluonteeseen yleisemminkin. Viimeiset kaksi päivää ovat meille kaikille oivana muistutuksena siitä, että olemme tässä maassa aina pärjänneet työnteolla emmekä niinkään peesailulla – puhutaanpa sitten urheilusta tai mistä tahansa muusta toiminnasta. Se on asia, josta meidän kaikkien soisi olevan sekä ylpeitä että tietoisia – ja muutenkin kuin vain vaalien alla.

NÄKÖRADIOSTA tulevat juuri uutiset. Lyhyt säätiedotus ei puhunut mitään sateesta, kaikkein vähiten mitalisateesta. Sitä uskallan kuitenkin suomalaisille ennustaa. Heti huomenna!