Kenen syy?

Vastoin henkilökohtaisia ennakko-odotuksiani Vancouverin talviolympiakisojen viimeinen kisapäivä ei tarjonnutkaan suomalaisnäkökulmasta enää minkäänsortin jännitystä. Kisojen kilpailusuoritukset päättänyttä jääkiekkofinaalia katsellessa sitä tyytyi oikeastaan vain huokailemaan tyytyväisyydestä – siitä, että Leijonat eivät olleet tuossa kamppailussa mukana. Peli oli koko ajan intensiteetiltään niin korkealla tasolla, ettei meillä olisi ollut siinä kyllä mitään mahdollisuuksia pysyä mukana. Pronssi oli meille tällä kertaa ilman muuta maksimaalinen suoritus. Kerrankin Leijona-joukkueella oli arvokisoissa jopa hipaus tuuria!

Tuloksellisesti hyvin kilpakumppaneidensa perässä pysyneet molemmat Leijona-joukkueet kuuluvat ilmanmuuta Suomen tämänkertaisen olympiajoukkueen kiistattomiin onnistujiin – samaten kuin Peetu Piiroinen, Aino-Kaisa Saarinen, Riitta-Liisa Roponen, Janne Ahonen, Hannu Manninen, Mika Poutala, Laura Lepistö, Markku Koski, Anssi Koivuranta, Kiira Korpi, Riikka Sarasoja ja Ville Nousiainen. Tämä joukko urheili mielestäni Vancouverissa vähintäänkin omalla tasollaan – Roposen ja Lepistön jopa ylittäessä itsensä. Liian moni suomalainen oli näissä kisoissa kuitenkin ”harmaata massaa”: iso osa joukkueestamme tiesi jo ennen kisoja, ”ettei tästä mitään tule”. Näistä lähtökohdista ei ole ihme, että mitalisaaliimme jäi käytännössä ennätyksellisen laihaksi.

Lähes kullanmakuisesta miesten jääkiekkopronssista huolimatta Leijonien peliesitys jätti itsestään varsin sekavan kuvan. Aikaisemmin vahvasti kritisoimani Kalervo Kummola näyttääkin nyt ilmoittaneen, että maajoukkueen valmentajistoon tulee muutoksia. Toivottavasti kyse ei ole ”pelkästä kosmetiikasta”. Joka tapauksessa voin sanoa, että kerrankin suosittelen suomalaisen urheiluelämän katsovan mallia tästä kiekkoilumme kiistattomasta Rautakanslerista, sen verran heikko olympiajoukkueemme esitys kokonaisuudessaan tällä kertaa oli. Kukaan ei ole tilanteeseen yksin syyllinen, mutta jonkun on kannettava vastuu. Oma ehdokkaani tuohon tehtävään on on olympiakomitean valmennuksen johtaja Kari Niemi-Nikkola. Hänen seuraajansa voisi olla esimerkiksi Norjan mäkimaajoukkueen päävalmentajan pestin tämän kauden jälkeen todennäköisesti jättävä Mika Kojonkoski.

* * *

Olympiatulen sammuttua Vancouverissa myös allekirjoittanut ja sen mukana myös tämä blogi palaavat vähitellen normaaliin päiväjärjestykseen. Kirjoitustahti varmasti jonkun verran tasaantuu ja aiheetkin siinä samalla monipuolistuvat. Pysykäähän kuulolla!

Erilaiset jäähyväiset

Vasta Vancouverin talviolympialaisten toiseksiviimeisenä kilpailupäivänä suomalaiset onnistuivat hyödyntämään realistiset mitalimahdollisuutensa sataprosenttisesti, kun Aino-Kaisa Saarinen sivakoi pronssille perinteisen hiihtotavan kolmellakympillä ja Leijonat taistelivat himmeimmälle mitalipallille lätkäkaukalossa. Vaikka viime perjantain blogimerkinnässäni hieman kritisoinkin suomalaisten pronssiriehakointia, niin nyt voidaan mielestäni ihan perustellusti sanoa, että eritoten näissä kahdessa viimeisimmässä mitalissamme on kyllä pronssista huolimatta kultainen sivumaku.

Naisten hiihdon päätösmatkalla Aino-Kaisa Saarinen saavutti kisasta käytännössä sen, mitä siitä oli otettavissa. Puolan Justina Kowalczyk ja Norjan Marit Björgen ovat näissä päättymäisillään olevissa kisoissa lykkineet suksillaan sellaista tahtia, että eipä siihen realistisesti ajatellen muilla naishiihtäjillä ole ollut mitään vastaansanomista. Saarisen eilen saavuttama pronssimitali oli – kuten Ylen tv-kommentaattori Jarmo Punkkinen sanoi – ennen kaikkea taktiikan riemuvoitto. 25 kilometrin kohdalla tehty viimeinen varikkokäynti näytti ensin pudottavan Saarisen kokonaan mitalikyydistä, mutta loppujen lopuksi hän selvitti tiukalta näyttäneen kamppailun omaksi edukseen helpohkosti. Olisiko lopputulos ollut sama sillä toisella suksiparilla, epäilen.

Suomen naiset suoriutuivat hiihdon päätösmatkasta omasta mielestäni vähintäänkin odotusten mukaan, kun Riikka Sarasoja oli 13., Virpi Kuitunen 14. ja nuori Krista Lähteenmäki 26:s. Ensiksi- ja viimeksimainittu voivat olla suoritukseensa ihan tyytyväisiä – ja samat sanat pätevät myös Kuituseen – olkoonkin, että hän itse katsoi menettäneensä otteensa mitalitaisteluun noin 8 kilometrin kohdalla sattuneeseen kaatumiseen. Enpä usko, kun eroa pronssimitalisti Saariseen kertyi sentään pari minuuttia! Ihan nätisti sanon, että tämä Sapporon 2007 MM-hiihtojen hiihtokuningatar sai itselleen tärkeimmän kultansa palkintokaappiin jo viime kesänä ja tämä on näkynyt ja kuulunutkin läpi koko kauden hänen kilpailusuorituksissaan. Olympiakisat eivät tässä suhteessa muodostaneet mitään poikkeusta, valitettavasti. Kiitos silti, Virpi, niistä kaikista hienoista suorituksista, mitä olet omilla otteillasi meille suomalaisille penkkiurheilijoille vuosien varrella tarjonnut! Ikävä sinua tulee!

Jääkiekkoleijonien avainpelaajat saivat itselleen Virpi Kuitusta hienomman maajoukkueuran päätöksen, kun he kaatoivat tämänaamuisessa pronssipelissä Slovakian 5-3. Nousu 1-3 päätöserän alun -tappioasemasta voittoon sai ainakin meikäläisellä kulkemaan kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Patriootti katsoo aina mielellään, kun poikamme taistelevat Leijona-logo rinnassaan. Tässä suhteessa erityismaininnan ansaitsevat nyt erityisesti Jere Lehtinen, Miikka Kiprisoff sekä ”tuplamaalari” Olli Jokinen. He ovat suurimmat yksittäiset syylliset siihen, että nyt Teemu Selänteen henkilökohtainen dream come true – lähes täydellisenä. Näistä erityismaininnoista huolimatta koko joukkue ansaitsee osakseen täyden tunnustuksen – turnauksen aikana aika ajoin nähdyistä sekasortoisistakin otteista huolimatta. Kiitos Pojat!

Viimeisenä kisapäivänä ohjelmassa on vielä kaksi kilpailua, miesten 50 kilometrin hiihto yhteislähdöllä sekä jääkiekon loppuottelu. Luulenpa, että jännitettävää riittää ihan tarpeeksi – myös meillä suomalaisilla.

Hyvää Kalevalanpäivää!

Tappamisen meininki

Ei tullut sitten eilen illasta hermoja raastavaa. USA latoi vajaassa 13 minuutissa kuusi kiekkoa Suomen maaliin ja taistelu olympiakisojen loppuottelupaikasta jääkiekossa oli ohi, ennen kuin se ennätti kunnolla alkaakaan. Minä keskityin jo 3-0 –tilanteen jälkeen tekstareiden vaihtoon rouva Valtiosihteerin kanssa.

Niin kuin olen jo aikaisemminkin sanonut, urheilutulokset on helppo hyväksyä silloin, kun vastustaja on selvästi parempi. USA oli sitä eilen ensimmäisestä sekunnista alkaen. Piste. Sitä vaan en voi olla ihmettelemättä, kuinka hengettömiä eilen olimme. Tilanne oli ihan sama jo viime maanantain Ruotsi-ottelussa, mutta silloin maalivahti Miikka Kiprusoff piti lukemat kannaltamme siedettävinä. Eilen se ei sitten onnistunut häneltäkään – päinvastoin. Väitän nimittäin joukkueemme selkärangan rusahtaneen jo hänen USA:lle lahjoittamaan kamppailun avausosumaan.

Leijonilla on nyt joka tapauksessa edessään pronssiottelu kisojen kiistatonta yllättäjää Slovakiaa vastaan, joka oli omassa välierässään jopa lähellä yllättää isäntämaa Kanadan. Realistisesti ajatellen en suostu antamaan meikäläisille tuohon peliin juurikaan mahdollisuuksia. Slovakian taitotaso on pari luokkaa nykyisiä Leijonia parempaa ja myös heidän tämänhetkinen henkinen vireystilansa on meitä huomattavasti korkeammalla. Suomella on tässä pelissä kuitenkin yksi ase: halu näyttää. Väitän, että sitä emme ole vielä kertaakaan näissä kisoissa omiltamme nähneet. Tuskin haluamme toista kertaa peräkkäin ”hävitä kuin akat”. Nyt jos koskaan näissä kisoissa Suomi tarvitsee ensi sekunnista alkaen otteisiinsa sitä Juha Miedon aina peräänkuuluttamaa tappamisen meininkiä! Muussa tapauksessa Teemu Selänne ja kumppanit päättävät maajoukkueuransa pelkät kunniakirjat kainalossaan.

Samaa tappamisen meininkiä soisi suomalaisittain näkevänsä myös naisten hiihtolajien päätösmatkalla, yhteislähdöllä hiihdettävällä perinteisen kolmellakympillä. Tämähän on se kisa, johon Virpi Kuitunen ja viime päivinä myös Aino-Kaisa Saarinen ovat ladanneet käytännössä kaikki paukkunsa. Nyt heillä on näytön paikka, kuten myös Krista Lähteenmäellä – viimeksi mainittu kun valitti oman avausmatkansa jälkeen, ”ettei oikein syttynyt hiihtämään, kun kauden päätavoite – siis nuorten MM-kisat – on kuitenkin jo takana”. Jumalauta, tuollaisen asenteen omaavaa nuorta urheilijaa ei olisi pitänyt näihin kisoihin lähettää edes opintomatkalle! Jos olympialaiset eivät urheilijaa sytytä, on hän ns. väärissä hommissa. Näytä Krista, että olet ansainnut olympiamatkasi! Samat sanat pätevät myös kisan neljänteen edustajaamme Riikka Sarasojaan. ”Väärästä hiihtotavasta” huolimatta hänen soisi nyt saavan aikaan omaa itseluottamustaan kohottavan kilpailusuorituksen, koska ensi talven maajoukkueessa Riikalle näyttäisi olevan tilaa muutenkin kuin ”pelkkänä ylijäämähiihtäjänä”. Tulevaisuuden hiihtomaajoukkueeseemme ei muutenkaan ihan heti huomenna näyttäisi olevan ylitarjontaa, ikävä kyllä. Nämä samat sanat pätevät myös Leijonalaumaan. Mitali on otettava nyt, kun se vielä on edes ulottuvillamme.

Lauhkeaa lauantaita.

Pronssiko kultaa?

Mitalitilimme kasvoi eilen Vancouverissa yhdestä kolmeen, kun sekä naisten viesti- että jääkiekkojoukkue kuittasivat omilla suorituksillaan illalla itselleen pronssiset mitalit. Myös Hannu Manninen (4.), Laura Lepistö (6.) ja Kiira Korpi (11.) suoriutuivat kiitettävästi omasta kisaurakastaan. Tanja Potiaiselle (13.) jäi suurpujottelusta sopivasti hampaankoloon tämäniltaista pujottelukisaa silmälläpitäen.

Meikäläisten saavuttamat mitalit maistuivat mollivoittoisesti sujuneiden kisojen jälkeen totta kai tosi hyviltä – ja erityisesti myös siksi, että löimme niitä tavoitellessamme ruotsalaiset. Tv-uutisia myöten uskalsimme nauttia länsinaapurimme alakulosta. No, kerran näinkin päin! Niin ikään naisten viestissä osattiin aidontuntuisesti iloita siitä, että palasimme tässä perinteikkäässä lajissa olympiamitalikantaan 22 vuoden tauon jälkeen. Kisa lähti Pirjo Murasen toimesta niin huonosti liikenteeseen, että lopputulos tuntuu suomalaisen penkkiurheilijan näkökulmasta katsottuna suorastaan voitolta. Näin näyttävät ajattelevan myös itse viestihiihtäjät; muuten on vaikeaa ymmärtää, miten kaksi peräkkäistä maailmanmestaruutta tässä lajissa voittanut joukkue jaksaa riemuita noin paljon olympiakisojen himmeimmästä mitalista, kun urheilijat ovat kuitenkin täysin samat. Voittaminen tuntuu olevan meille suomalaisille näissäkin kisoissa ylivoimaista tervanjuontia. Valitettavasti.

Pronssille ylsivät myös naisleijonamme. Minä en naisjääkiekosta hirveästi jaksa riehaantua ja pidän tuota lajia suorastaan olympiamitalien alennusmyyntinä. No, tässä vallitsevassa mitalitilanteessa kaikki kelpaa penkkiurheilun äärikonservatiivillekin, myönnetään. Naarasleijonien mitali riehaannutti joukkueen itsensä lisäksi ainakin Tasavallan presidentin, joka tuuletti jatkoajalla saavutettua pronssimitalia varsin estoitta. Se tietänee tungosta seuraaviin Linnanjuhliin.

Hannu Manninen ylsi näissä kisoissa samaan kuin ”toinenkin eläkeläisemme” eli Janne Ahonen. Vaatii pienen ihmeen, etteivät nämä jää perinteisissä talvilajeissa parhaiksi suomalaissuorituksiksi. Jokainen voi tahollaan miettiä, mitä se kertoo nyt matkassa olevasta olympiajoukkueestamme. Mietittävää luulisi tässä mielessä olevan erityisesti Anssi Koivurannalla: mitä lajinsa hallitseva maailman cup voittaja on harjoituskaudella tehnyt, kun ”harrastusmielessä” lajiin palannut Manninen voittaa hänet nyt mennen tullen? Sanokaa mitä sanotte, mutta joku mättää valmennuksessa ja pahasti.

Suomalaiskisojen tähänastinen kliimaksi koetaan tänä iltana kymmeneltä Suomen aikaa, kun Jukka Jalosen suojatit kohtaavat jääkiekon välierässä näissä kisoissa tähän asti voitosta voittoon pelanneet Yhdysvallat. Etukäteisodotukset illan pelistä ovat itselläni sangen maltilliset. Lopputuloksen kannalta molempien joukkueiden maalivahdit ovat avainasemassa. Jos Miikka Kiprusoff kepittää tahollaan kollegansa Ryan Millerin, uskon meidän suoriutuvan pelistä kunnialla. Puolustuksen kautta homma lähtee, maalintekokilpailussa emme vastustajallemme tälläkään kertaa pärjää. Myös tuomarityöskentelyn soisi olevan kannaltamme tasapuolista. Pahaa vaan pelkään…

Hermoja raastavaa perjantai-iltaa!

Torstai on toivoa täynnä

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä Suomen aikaa käyty kisapäivä Vancouverissa toi vihdoin viimein kaivattua toivoa menestyksestä sitä jo suorastaan epätoivoisesti hamuaville suomalaisille, kun miesten viestijoukkue sivakoi 5:nneksi ja miesleijonat jatkavat puolivälierissä saavutetun Tsekki-voiton jälkeen taistelua jääkiekon olympiamitaleista. Pelkkää paraatimarssia ei eilinenkään kisapäivä meikäläisille kuitenkaan ollut: Tanja Poutiainen romahti suurpujottelun avauslaskussa 13. sijalle, yli sekunnin erolla kärkeen. Taisi jäädä se kultamitali suomalaisilta pelkäksi haaveeksi näissäkin kisoissa.

Ennakko-odotuksiin nähden miesten eilinen viestikilpailu oli tähän mennessä kisojen kirkkaasti paras suomalaissuoritus. Nyt meikäläisiltä nähtiin jo sitä olympiakisoissa aina tarvittavaa venymistäkin! Uskon tuon eilen saavutetun kunniakkaan viidennen sijan rauhoittavat kummasti hiihtomaajoukkueen ympärillä vallitsevaa tulehtunutta ilmapiiriä. Onnistuminen oli tärkeä piristysruiske myös Suomen huoltoporukalle, joka ei ennen eilistä ole näissä kisoissa ollut parhaimmillaan. Ei voi kun toivoa, että se onnistumiset seuraavat toisiaan: jos Suomi onnistuu tänään kaikilla sektoreilla naisten viestissä yhtä hyvin kuin miehet eilisessä kisassaan, on kaikki mahdollista.

Kaikki on mahdollista yhä myös Leijonille, kun nämä voittivat kuolemanpeliksi tituleeratussa puolivälierässä tänä aamuna Tsekin numeroin 2-0. Parasta ottelussa oli tietenkin lopputulos, mutta myös Miikka Kiprusoffin ilmiömäinen maalivahtipeli sekä tiukassa 0-0 –tilanteessa osoitettu kärsivällisyys. En kuitenkaan jaksa uskoa, että nyt nähdyllä pelillä voisimme menestyä välierässä, finaalista puhumattakaan. No, kävi noissa jatkokamppailuissa sitten miten tahansa, on kisat jääkiekon osalta suomalaisittain jo joka tapauksessa pelastettu, kun Ruotsi lähti Slovakia-tappion kokeneena jo tässä vaiheessa sinne kuuluisaan laulukuoroon. Patrioottia ei haittaa yhtään sekään, että huonosti kävi myös rys…, siis venäläisille Kanadan käsittelyssä.

Ruotsi on ja pysyy näissä kisoissa Leijonien takana – toivottavasti myös naisten toimesta tänä iltana pelattavassa pronssiottelussa. Jokohan näkisimme naarasleijonien toimesta pelin, joka edes jossain määrin täyttäisi sekä olympialajin että jääkiekko-ottelun kriteerit?

Toivossa on hyvä elää.

Tunarointia

Maanantaiaamun Ruotsi-tappiosta huolimatta kiekkoleijonat kuuluvat Vancouverissa yhä siihen suomalaisurheilijoiden ryhmään, joilla on vielä omalla suorituksellaan mahdollisuus pelastaa meikäläiset täydelliseltä katastrofilta. Homma on pienestä kiinni: varma mitali on kahden voiton -, mutta vastaavasti kotiinlähtö yhden tappion päässä. ”Kuolemanpeli” Tsekkiä vastaan pelataan huomenaamulla kello 5 Suomen aikaa. Veikkaanpa, että herätyskellot pirisevät monessa huushollissa!

Yksistään Vancouverin kiekkoturnauksen tähänastisia ottelutuloksia tarkastelemalla voi perustellusti sanoa, että Tsekki on Suomelle tuohon ”kuolemanotteluun” lähes ihanteellinen vastustaja – jo pelkästään siitä syystä, että he voittivat viime yönä Latvian vasta jatkoajalla. Mitenkään vähäarvoinen tieto suomalaisille ei ole sekään, että uutiset kertovat Jaromir Jagrin loukanneen itsensä tuon kamppailun tiimellyksessä. Tsekkiläisen supertähden pelaaminen Suomea vastaan on kuulemma epävarmaa. No, eiköhän ”Mr. Takatukka” kuitenkin ilmesty kaukaloon meikäläisten riesaksi.

Kuten sanottua, Tsekin otteet olympiakaukalossa ovat tähän asti olleet ”vähän sitä sun tätä”. Täsmälleen samat pätevät tosin meikäläisiinkin. Homma alkoi (tuloksellisesti) hyvin, mutta Ruotsi palautti meidät kylmästi maanpinnalle. Tuon maanantain jälkeen olen huolestuneena seurannut suomalaisten kommentteja tilanteesta. Päävalmentaja Jukka Jalonen peräänkuuluttaa jatkossa pelaajiltamme parempaa asennetta, Teemu Selänteen ja kapteeni Saku Koivunkin antaessa arvioitaan joukkueen pelitavasta, jota ei kuulemma ole vielä sisäistetty selkäytimeen. Suomalaispelaajien suusta kuultuina nämä ovat lähes vallankumouksellisia puheita: meikäläisten menestysresepti aikaisemmissa kisoissahan on ollut juuri se, että olemme toteuttaneet kulloisenkin päävalmentajan etukäteen luomaa taktiikkaa orjallisesti alusta loppuun.

Juuri ennen olympialaisia Hiihtoliitto teki 2+2-vuotisen jatkosopimuksen päävalmentaja Magnar Dalénin kanssa. Myös Jääkiekkoliitto (lue: Kalervo Kummola) sorvasi jatkopestin Jukka Jalosen kanssa. Riippumatta siitä, miten ensi yön ”kuolemanpelissä” käy, on pakko kysyä, mitä järkeä tässä oli – nimenomaan viimeksi mainitun osalta? Mitä teemme valmentajalla, jonka pelitavan menestyksemme kannalta tärkeimmät pelaajat kyseenalaistavat? Lähetänkin nyt terveiset Jääkiekon rautakansleri Kummolalle generalissimus Kekkosen sanoin: saatanan tunari!

Oma etu ensin

On tunnustetteva, että siitäkin huolimatta, että pidän itseäni henkeen ja vereen asti tinkimättömänä patrioottina ja penkkiurheiluihmisenä, suhtaudun osaan etenkin maastohiihtäjiemme kommenteista tuolla Vancouverin olympialaisissa jo suorastaan ivallisesti. Jotkut puhuvat tosin asiaakin, kuten eilinen 8:nneksi sijoittunut naisten parisprinttikaksikkomme Riitta-Liisa Roponen – Riikka Sarasoja. Ensiksi mainittu kommentoi nätisti sanottuna ”kitkerään sävyyn” Aino-Kaisa Saarisen päätöstä keskittyä jo tässä vaiheessa torstain viestiin ja lauantain kolmellekympille, Sarasojan kohdistaessa kritiikkinsä kärjen vain ja ainoastaan itseensä.

Riitta-Liisa Roposen lisäksi Aino-Kaisa Saarisen eilistä poisjääntiä tuosta parikilpailusta hämmästeltiin myös kotikatsomoissa – ainakin täällä Joutsassa ja Tampereella. Minä väitän nähneeni tilanteen kehittyvän tähän suuntaan jo vime viikon henkilökohtaisten sprinttikisojen jälkeen. Aino-Kaisa Saarinen teki tuon suureen henkilökohtaiseen pettymykseen päättyneen kisan jälkeen tiedotusvälineille selväksi kolme asiaa: 1) tiedän, että minä osaan hiihtää, 2) tiedän, ettei päässäni ole mitään vikaa ja 3) haluan näistä kisoista itselleni henkilökohtaisen olympiamitalin. Lyhyesti sanottuna: minä, minä, minä!

Vielä tammikuun puolivälissä viime vuoden parhaaksi suomalaisurheilijaksi ihan perustellusti valittu Saarinen vakuutti palkitsemisensa yhteydessä kyyneleet silmissä, kuinka mahtava joukkue ja yhteishenki kahteen perättäiseen viestiihdon maailmanmestaruuteen yltäneillä naishiihtäjillämme on. Omat viime päivien haastattelulausunnot yhdistettyinä Roposen eilisiin kommentteihin antavat nykytilanteesta sangen toisenlaisen kuvan: oma etu on mennyt joukkuehengen ja isänmaan edun – siis viestimenestyksen – edelle. Saariselle kisojen tärkein tavoite on olla lauantaina hiihdettävän päätösmatkan paras suomalainen ennen Virpi Kuitusta. Mitalinkin pitäisi silloin kaikesta huolimatta olla otettavissa. Olympiakisat näyttävät muuttuneen joillekin SM-kisoiksi!

Hullua ja sydäntäsärkevääkin todeta, mutta eilisen jälkeen toivon yhä enemmän, että hiihtojoukkueemme palaa kotimaahan tyhjin käsin. Siinä sivussa voimme sitten juhlia varmuudella Peetu Piiroista sekä mahdollisesti naisten jääkiekkojoukkuetta ja Tanja Poutiaista.

Me ollaan Leijonia kaikki?

Suomalaisittain sangen alavireisesti sujuneet Vancouverin talviolympialaiset kokivat tänä aamuna tässä mielessä valitettavasti väliaikaisen huipentumansa, kun Leijonat taipuivat Ruotsille selkein 0-3 numeroin. Ne eivät jätä selittelyille sijaa. Ilman maalivahti Miikka Kiprusoffin muutamaa huipputorjuntaa lukemat olisivat itse asiassa voineet olla jopa puolta rumemmat.

Ruotsille koetussa tappiossa sinänsä ei ole mitään shokeeraavaa – olemmehan voittaneet heidät olympiakaukalossa vain kahdesti, Sapporossa 1972 ja Naganossa 1998. Huolestunut olen sen sijaan siitä tyylistä, jolla tappio tuli: heti ensi sekunneista alkaen olimme vähintäänkin pari potkua vastustajaamme perässä ja sama tahti jatkui läpi ottelun. Kannaltamme karuista loppunumeroista oma tunnustus pitää toki antaa vastustajallemekin, mutta siihen, että meikäläiset eivät ns. syttyneet tähän peliin ollenkaan, länsinaapurillamme ei kyllä ole mitään tekemistä. Jumalauta, jossei Ruotsin kohtaaminen olympiajääkiekossa sytytä suomalaisia, niin mikä sitten?! Tätä samaa asennetta on nähtävissä koko Vancouverissa olevassa olympiajoukkueessamme ja nyky-yhteiskunnassamme laajemmaltikin: jokainen kisa on uusi mahdollisuus ja jossei tänään jostain kumman syystä kiinnosta, niin ehkä huomenna sitten ja jossei silloinkaan kulje, niin mitä väliä sillä loppujen lopuksi on. Anteeksi vain, mutta minusta tällainen velliperseily on kokonaisuudessaan anteeksiantamatonta!

Kisat jäävät henkilökohtaisesti joka tapauksessa plussan puolelle – siitäkin huolimatta, että en loppujen lopuksi voittanutkaan mitään siinä Arla Ingmanin Anssi lentoon -veikkauksessa. Ensimmäinen nainen oli eilen illalla valmis tunnustamaan tappionsa keskinäisessä olympiaveikkauksessamme. No, hän tekikin sen kohdaltaan suorastaan yltiöoptimistiseksi. Minä olin siinä mielessä paljon maltillisempi, mutta eipä näytä hyvältä enää senkään suhteen, kun tänään meille pitäisi alkuperäisten laskelmieni mukaan tulla peräti kaksi mitalia, joukkuemäestä ja naisten parisprintistä, jälkimmäinen vieläpä ”pomminvarmasti”.

Ei tipu eikä lirise!

Leijona ja lampaat

Eilen varmistui sitten lopullisesti se, että Janne Ahosesta ei tule koskaan henkilökohtaisen olympiamitalin omistajaa. Kisa oli Kuningaskotkan osalta ohi, ennen kuin se ennätti alkaakaan. Koekierroksella tapahtunut kaatuminen on osoittautumassa niin pahaksi, että eilinen suurmäenkisan hyppy jäänee Ahosen olympiauran viimeiseksi. Samalla Suomen haaveet joukkuemäen mitalista haihtuivat tuhkatuuleen. Tavoitteeksi joukkuemäessä riittänee Harri Ollin ja Janne Happosen pukuongelmien jälkeen se, että hyppääjämme saavat aikaan edes hyväksyttävät kisasuoritukset. On aikoihin eletty, en muuta sano!

Janne Ahonen oli avauskierroksen jälkeen kilpailussa 15. ja hän siis jätti kilpailun kesken. Suomalaisurheilijoiden panoksesta Vancouverissa omaa kieltään kertoo se, että siitä huolimatta nostan hänet tähänastisten kisojen kirkkaasti parhaaksi suomalaisurheilijaksi, normaalimäen 4. sijan lisäksi jo pelkästään eiliselläkin kisasuorituksella. Muille sanon: saatanan lampaat! Siinä, missä Ahonen uhmasi kipua leijonan lailla, muut suomalaiset löivät homman lööperiksi viimeistään toisella kisakierroksella. Niin kuin rouva Valtiosihteeri tuumasi kisan päätyttyä: ”Ahoselle vois antaa kunniaolympiakullan.” Totta joka sana!

Jos olivat mäkimiehet eilen täysiä lampaita, yhtään parempaan suoritukseen eivät myöskään yltäneet mieshiihtäjämme. Lari Lehtonen, joka taisi lopputuloksissa sijoittua 33:nneksi, oli lopulta ainut kisan maaliin asti hiihtänyt suomalainen. Sami Jauhojärvi, Matti Heikkinen ja Ville Nousiainen katsoivat viisaammaksi lopettaa kilvanhiihtämisen jo aikaisemmin. Valmentaja Toni Roponen kuvasi tilannetta yhdellä sanalla: katastrofi. Mitäpä tuohon lisäämään.

Ennen olympialaisten alkua Suomessa puhuttiin 12:sta mitalista. Kuten muistatte, minä olin odotuksissani huomattavasti maltillisempi. En odottanut mitalia eilen, mutta siitä huolimatta on sanottava, että tähänastisten suomalaisotteiden jälkeen toiveet suomalaismitaleista hiipuvat päivä päivältä. Ihme on, jos joukkueella on yhtään hiihtomitalia kotiin tuomisinaan! Henkilökohtaiset lisämitalit ovat joka tapauksessa alppihiihtäjä Tanja Poutiaisen varassa.

Miten tässä näin kävi?

Varmanpäälle vai riskillä?

Ei helpottanut eilinenkään kisapäivä suomalaisten mitalikaipuuta Vancouverissa. Rohkaisevaa mielestäni oli kuitenkin se, että naisten yhdistelmähiihdossa nähtiin vihdoin viimein ensimmäinen suomalaisvenyminen näissä kisoissa, kun Aino-Kaisa Saarinen sijoittui lopputuloksissa 5:nneksi. Niin kuin hollolainen itsekin sanoi, se oli eilen hänelle aivan maksimisuoritus.

Muilla suomalaisilla ei sitten ihan niin hyvin mennytkään: Riitta-Liisa Roposella (15.) homma kaatui kuulemma jo perinteisen osuuden onnettomaan suksivalintaan ja Riikka Sarasoja (21.) ei saanut itseään käyntiin kuin vasta kisan puolivälissä. Pirjo Muraselle (30.) kävi puolestaan päinvastoin. Päävalmentaja Magnar Dalénilla riittää nähdäkseni eilisen jälkeen entistä enemmän pohdittavaa viestijoukkueen tulevassa kokoonpanossa. Kysymys on nyt siitä, halutaanko tuossa kisassa pelata mitalin suhteen varman päälle vai haetaanko sitä historiallista olympiavoittoa tulevana torstaina (?) jopa pienellä riskillä? Jos vastaus osuu vaihtoehdoista ensimmäiseen, viestijoukkueessa hiihtää Muranen (avausosuuden), jälkimmäisessä vaihtoehdossa taas Sarasoja. Itse olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Se tietäisi sitä, että Virpi Kuitunen avaisi viestin Sapporon 2007 MM-kultakisan  tapaan ja Saarinen ja Roponen koittaisivat kasvattaa Suomen etumatkan ennen ankkuriosuutta (Sarasoja) niin suureksi, että se kestäisi maaliin asti. Mikä on sinun näkemyksesi viestijoukkueemme kokoonpanosta? Parisprintissä Suomen kaksikon muodostanee Roponen ja Saarinen, eikö niin?

Suomalaisittain mollivoittoisesti edenneet kisat ovat saaneet aikaan ainakin henkilökohtaisesti sen, että kisapäivien huvetessa suomalaismenestykseen rupeaa uskomaan sellaisissakin lajeissa, missä ennen kisoja ei juuri menestysmahdollisuuksia suostunut näkemään. Minulle on käymässä näin miesjääkiekon osalta. Tämänaamuisessa Saksa pelissä, joka päättyi Suomen suvereeniin 5 – 0 –voittoon, silmiinpistävää oli Suomen suorastaan murhaavan tehokas ylivoimapeli. Aiempiin turnauksiin viitaten on todettava, että se on hyvä merkki jatkoa ajatellen. Myös joukkueen sisäinen harmonia vaikuttaa hyvältä. Olympiakisojen kaikkien aikojen pistepörssikärjeksi aamun pelissä noussut Teemu Selännekin näyttää joka hetki pelaavan vain ja ainoastaan joukkueen eteen. Aina näin ei ole ollut. No, vielä ei kuitenkaan ole syytä liikaa innostua Leijonien otteista, sen verran alussa kisojen jääkiekkoturnaus on. Muiden joukkueidenkin otteet huomioiden voidaan kuitenkin ihan perustellusti sanoa, että starttimme on ollut vähintäänkin lupaava, ellei peräti erinomainen.

Suomalaisia on tänään tulessa sekä miesten yhdistelmähiihdossa että suurmäen mäkikisassa. Odotukset ovat harvinaisen maltilliset. Mäkihypyssäkin lähtökohtaisesti suurin henkilökohtainen mielenkiintoni kohdistuu Sveitsin Simon Ammanin ja itävaltalaisten välillä käytävään hermosotaan. Mielenkiintoista nähdä, kumman osapuolen otteisiin se tänä iltana lopulta enemmän vaikuttaa? Veikkaan jälkimmäistä eli itävaltalaisia. Lopputuloksia ajatellen se tietäisi hyvää myös Janne Ahoselle ja Matti Hautamäelle. Kummallakin on onnistuessaan mahdollisuus nousta kisan mustaksi hevoseksi.

Leppoisaa lauantaita!